Älyllisesti kehitysvammainen haastaa ymmärtämään

September 18, 2016

 

 

Ulko-ovi käy. Äiti kuulee sen yläkerran vessaan. Hitsi, unohtui laittaa ylälukko, hän manaa. Suoriutuu nopeasti toimestaan ja ryntää alakertaan. Kengät jalkaan ja ulos ovesta. Jalat käyvät rappusissa. Pihalla lasta ei näy missään. Pari naapurin poikaa tietävät, että lapsi lähti tuonne suuntaan. ”Joku nainen juoksi sen perään.” Äiti juoksee talon kulmalle. Nopeasti jalkaan sujautetut läpykkään meinaavat jäädä jälkeen. Lasta ei näy missään. Sydän hakkaa. Noin kolmensadan metrin päässä on tie, jota pitkin autot läpikulkevat välillä turhan rivakasti. Onko lapsi lähtenyt sinne ratikkapysäkille? Hän kun kaipaili isäänsä, joka on ostoksilla ja lapsi haluaa aina ajaa ratikalla? Nainen juoksee varuiksi ensin kuitenkin talon taakse ja tarkistaa tilanteen parkkipaikalla. Lasta ei näy. Hän juoksee raitiovaunupysäkille vievälle sillalle, katsoo vielä taakseen.

Siellä talon kulmalla viittelöi mies. Lapsi oli ollut naapurin tädin kanssa hetken pesutuvassa. Isää etsimässä. Ja juuri silloin kun äiti oli juossut oven ohi. Stressi purkautuu itkuna. Miten tämä voi olla tällaista?

 

 

Mikä on tavallista ja normaalia?

 

 Selvästi kehitysvammainen lapsi on helppo tunnistaa. Lapsi, jolla on jokin neurologinen vamma tai kehitysviivästymä sen sijaan voi vaikuttaa aivan normaalilta, kunnes tekee jotakin poikkeavaa.

 

Katsoin juuri paraolympialaisia ja mietin kilpaa juoksevien cp-vammaisten vanhempia. Onko heidän pitänyt treenata pysyäkseen lastensa perässä vai ovatko lasten aivot kuitenkin kehittyneet, niin että pahoilta tilanteilta on säästytty?

 

Mietin myös, miten sivustakatsojat mahtavat suhtautua? Ja mikä tärkeintä, miltä näistä lapsista mahtaa tuntua? Jälkimmäiseen kysymykseen avasi ymmärrystäni vaikuttava teos: Miksi minä hypin (Sammakkko 2016). Siinä japanilainen Naoki Higashida kertoo, miltä tuntuu elää autistina. Kirjan kirjoittamisen aikaan hän oli 13-vuotias.

 

Autistinen Naoki oppi käyttämään aakkostaulukkoa, josta hänen avustajansa kirjoittaa sanoja ja lauseita puhtaaksi. Puhe ei häneltä vieläkään nyt jo  24-vuotiaana onnistu.

 

Naoki kertoo, kuinka hänen ajatuksensa huojuvat koko ajan sinne tänne. Hän saattaa kirmaista johonkin näkemäänsä paikkaan, vaikka ei sitä oikeasti haluaisikaan.

 

“Minä ikään kuin kadotan itseni vähäksi aikaa.”

 

Autistina Naoki myös eksyy koko ajan. Hän ei tiedä, missä hänen kuuluisi olla. Näin vaikka häntä olisi pyydetty seuraamaan tai pitämään kädestä kiinni. Naokin mukaan autisti ikään kuin etsii koko ajan paikkaa, jossa hänen kuuluisi olla, koska tuntee olevansa hukassa.

 

“Minä lopetin kotoa vaeltamisen sinä päivänä, kun jäin lähes auton yliajamaksi.”

 

Se oli riittävän iso shokki aiheuttamaan pysyvän muistijäljen.

 

 

Kehitysvammaisuus ei tarkoita lapsellisuutta

 

Naoki painottaa, ettei ole lapsellinen vaikka hänen käytöksensä sitä on. Hänestä tuntuu kurjalta, kun aikuiset aina puhuvat kuin pikku lapselle. Heidän on vaikea ymmärtää, että autistitkin kehittyvät joka päivä. Vauvapuhe tuntuu Naokista alentavalta.

 

Naoki haluaisi kokea, että hänen  elämänsä on arvokasta, ettei hän ole vain stressin aiheuttaja. Hän tietää, että perään katsovat ihmiset saattavat ajatella: Näistä lapsista huolehtiminen on tosi kovaa työtä.

 

“Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka epätoivoisia ja surullisia saatamme olla.  Me, jotka aiheutamme koko ajan ongelmia ja olemme kelvottomia käytännössä kaikessa, mitä yritämme tehdä.”

 

Keho on autistille kuin vankila, johon kytkettynä hän ei pysty ilmaisemaan tunteitaan.

 

Naoki myös kertoo, kuinka joutuu tekemään töitä olla tekemättä kiellettyjä asioita. Hänen aivoissaan vain humisee miellyttävästi, vaikka hän kuinka tietäisi, ettei jotakin asiaa saa tehdä.

“Itseni pitäminen kurissa on todella todella raskasta.” Naoki peräänkuuluttaakin kärsivällisyyttä ja rakkautta aikuisilta.

 

Kirjasta selviää, että kommunikointivaikeuksien vuoksi autistit päätyvät helposti yksikseen huoneen nurkkaan, vaikka he arvostaisivat paljon toisten seuraa.

 

 

Miten reagoisit?

 

Kuvittele, että näet pojan. Hän näyttää varhaisteiniltä, mutta juoksentelee ympäriinsä kuin pikkulapsi.  Hänen äitinsä huutaa pojan perään, pyytää rauhoittumaan, mutta poika heittätyy maahan mesoamaan.  Kiukutteleva kakara? Huonosti kasvatettu tapaus? Lapsi, jota on lellitty liikaa? Vaiko sittenkin lapsi, jolle on annettu niin vähän huomiota, että sitä pitää kerjätä häiritsevällä käytöksellä?

 

Sellaisia mietteitä tulisi helposti mieleen, ainakin jos itse olisin tulossa väsyneenä jostakin ja ärsyttävä lapsi meuhkaisi keskellä yleensä niin rauhaisaa reittiä.

 

Meille ihmisille on luontaista antaa ajatusten viedä ensimmäisiin tulkintoihin sen sijaan, että pyrkisimme näkemään vaihtoehtojen koko laajuuden. Entä mitä vaaditaan, että pystyisimme tuntemaan empatiaa vanhempaa kohtaan ja myötätuntoa myös lasta kohtaan, jolla on selvästi paha olla?

 

Psykologisten tutkimusten mukaan olemme kognitiivisesti laiskoja tai ainakin pyrimme minimoimaan vaivan.  On helpointa tehdä nopea tulkinta.

 

Filosofiassa puhutaan metafyysisestä ongelmasta, jonka mukaan emme voi koskaan täysin varmasti tietää, miltä toisena oleminen tuntuu, miten toinen maailman näkee ja kokee. Me voimme vain pyrkiä löytämään joitakin tunnistettavia piirteitä ja tekijöitä ja yrittää samaistua toisen asemaan.

 

Voimme tuntea empatiaa ja myötätuntoa, koska koemme, että meillä on jotakin yhteistä. Tuo kuuluu lajiin ihminen, siksi hän ehkä tuntee tuossa tilanteessa näin. Niin minäkin tuntisin. Mutta voisiko hänellä olla toiminnalleen myös jokin sellainen syy, mikä on itselleni vieras? Ehkä voisin vaikka kysyä, onko kaikki hyvin, tarvitsetteko apua?

Please reload

Viimeisimmät merkinnät
RSS Feed
Please reload

Arkisto
Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

    © 2016 Liikuttavaa filosofiaa

    • YouTube Social  Icon
    • Pinterest Social Icon
    • Facebook Social Icon
    • Instagram Social Icon