Macbeth ravistelee

March 12, 2017

Kansallisteatterin versio Shakespearen tragediasta Macbethistä herättää monia filosofisia ajatuksia: Mitä väliä vallalla on? Mikä oikeuttaa pahan? Johtaako pahan tekeminen moraalisten pidäkkeiden heikentymiseen? Mistä katumus syntyy?

 

En ole pitkään aikaan ollut näytelmässä, joka pitää silmäni auki ja mieleni terästäytyneenä niin intensiivisesti kuin ohjaaja Janne Reinikaisen ja tiimin Macbeth-versio.

 

 

Antti Luusuaniemen esittämä Macbeth lipeää yhä syvemmälle valitsemallaan tiellä. Huomaan ajattelevani, että menestyssarjojen Breaking Bad ja House of Cards käsikirjoittajat ovat lukeneet Macbethinsä.

 

Katariina Kaitue manipuloi miestään paikoin maanisena Lady Macbethinä. Mieleen tulee Niccolo Machiavellin ajattelu, jossa hallitsijalle on hyväksyttyä käyttää väkivaltaisiakin keinoja pysyäkseen vallassa. 

 

Machiavelli ajatteli, että sekasortoisessa tilanteessa väkivalta on ruhtinaalle oikeutettua, koska se tapahtuu kansan parhaaksi. Toisaalta itseensä paljon uskova voi perustella kansan parhaalla mitä vaan, jos sille tielle lähtee.

 

Lady Macbeth tosin ajattelee vain omaa parastaan, ei kansan. Se tiputtaa hänet kuin vahingossa moraaliseen tyhjyyteen ja lopulta elämän sisällöttömyyteen. Kun kädet ovat veressä, onko millään enää mitään väliä? 

 

Pahuus liittyy ajattelemattomuuteen

 

Shakespearen teksti haastaa yksinkertaisen pahuuden käsitteen. Macbeth tekee pahan teon tietoisena sen vääryydestä ja seurauksista. Hän potee huonoa omaatuntoa. Onko hän läpensä paha?

 

Macbeth ei ensimmäistä ratkaisevaa tekoaan tehdessään ymmärrä, että yksi paha teko johtaa helposti kaltevalle pinnalle, jossa seuraavat teot on helpompi valita vailla moraalista pohdintaa.

 

Täysin pahaksi ei muututa absoluuttisesti ja kertarysäyksellä. Macbeth ei ajattele, ainakaan kovin pitkälle. Veren makuun totuttuaan Macbeth päätyy ylistämään vaistoa: “Mietitty on saman tien tehty.”

 

Eläimet syövät toisiaan ja ihminen on eläin. Silti ihmisellä on moraali, kyky ajatella, mikä on oikein ja mikä väärin, kyky miettiä seurauksia pitkällä tähtäimellä.

 

Macbeth ei voi paeta vastuutaan. Sen edessä hänen mielensä sekoaa.

 

Mielenkuohujen intensiteetti räjähtelee välillä salissa ja kuohuu teknohtavassa musiikissa, joka taas toisessa kohtauksessa vaihtuu suloisesti tunnelmoivaa Joakim Berghällin saksofoniin.

 

Henna-Riikka Halosen videoinstallaatiot ovat hienot. Virukset tarttuvat ja geenit kopioituvat, mutta määrittävätkö ne ihmisen? Macbeth on ravisteleva moniulotteinen kokemus.

 

Hyvä kysymys ajassamme on, johtaako vaalikausiin perustuva demokratia lyhyen tähtäimen ajatteluun, jossa oman poliittisen vallan vuoksi voidaan uhrata vaikka koko maapallon elinolosuhteet.

 

Tähän temantiikkaan vie näytelmän lopun monologi, joka on perinne kuningatar Elizabethin ajoilta. Kohtaus on lyhyt koko näytelmän mittakaavassa, mutta minuun se teki vaikutuksen.

 

 

Symboloiko Macbeth tuhoisia valintoja?

 

Näytelmän taustateemana huokuu valistuksen kritiikki: ihminen ei ole kaikkivoipainen. Emme voi luottaa siihen, että teknologia ratkaisee kaikki töppäilyjemme aiheuttamat ongelmat.  

 

Siinä missä Macbethin teko on selkeä ja seurauksiltaan yksin traaginen, nykyihminen osallistuu pienillä valinnoilla seurauksiin, jotka muovautuvat massojen toiminnasta.

 

                         Macbethin ja ekokatastrofiin osallistuvan ihmisen ero on siinä,                                että jälkimmäisen on helppo paeta vastuutaan ja pestä kätensä.

 

Toisaalta nykyihminen voi löytää elämäntilanteensa mahdollistaman kohtuullisen tien olla osa hyviä ratkaisuja. Hänen täytyy vain miettiä ja kyseenalaistaa: mikä on oikeasti välttämätöntä tai tärkeää ja milloin en vain halua muuttua?

 

Antti Nylénin kirjoittama lopun monologi on ekohumanistinen ravistelu viisaiden valintojen puolesta. Nylenin tekstin viittaukset myytteihin tuovat mieleen Georg Henrik von Wrightin terävän analyysin yli 30 vuotta sitten teoksessa Tiede ja ihmisjärki

 

Onko ihminen vain itsesäälissä rypevä ahne ja vallanhimoinen typerys vai kykeneekö hän näkemään toiset ihmiset ja itsensä osana luontoa, sen mahdollistamana?

 

Ahneusko ja kyvyttömyys luopua saavutetuista eduista ajaa ihmisen, meistä jokaisen, riippumaan vallassa, alistamaan ja valitsemaan epäeettistä mielihyvää, vaikka se tietäisi tuhoa?

 

Surkuttelun sijaan Nylén kehottaa etsimään uuden tien – ja sitä on kuljettava yhdessä.

 

Jään ajattelemaan esitystä pitkäksi aikaa.

Please reload

Viimeisimmät merkinnät
RSS Feed
Please reload

Arkisto
Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

    © 2016 Liikuttavaa filosofiaa

    • YouTube Social  Icon
    • Pinterest Social Icon
    • Facebook Social Icon
    • Instagram Social Icon