Mikä määrä materiaa riittää onneen?

April 3, 2017

Netflixin uusi dokumentti Minimalism herättää pohtimaan, minkä verran tavaraa ja asumistilaa oikein ympärillemme tarvitsemme. Ovatko itsetuntemus ja hyvät ihmissuhteet kuitenkin ne asiat, mihin kannattaa panostaa?

 

Tavaroiden haaliminen luo tyytymättömyyttä. Filosofi Arthur Schopenhauer ajatteli, että taidekokemuksen äärellä ihminen voi vapautua tyytymättömyydestään. Miksei myös hyvien ihmissuhteiden ja liikunnan? 

 

 

Miksi karsisin tavarat minimiin?

 

Minimalism kertoo kahdesta kaveruksesta, Joshua Fields Millburnista ja Ryan Nicodemuksesta (kuvassa), jotka ovat kirjoittaneet minimalismista menestykseksi osoittautuneen kirjan ja puhuneet tavaroiden karsimisen puolesta Yhdysvalloissa. 

 

Dokumentin sanoma on tyytyminen sellaiseen tavaramäärään mikä itselle on oikeasti tarpeellista tai iloa tuovaa. Siinä on ajankohtaista sanomaa myös meille suomalaisille, sillä tuoreen Pienvarastoyhdistyksen teettämän tutkimuksen mukaan 54 prosenttia 35–54-vuotiaista suomalaisista kokee, että heidän kodissaan on liian vähän tilaa tavaroille. "Tavarapaljoudesta johtuva ahtaus vaivaa erityisesti suurten kasvukeskusten asukkaita sekä lapsiperheitä."

 

Painimme tavarapaljouden, tavaroiden hallitsemiseen tarvittavan ajan ja tavaroiden merkityksen ja tarpeen ymmärtämisen kanssa. 

 

Itse ymmärrän minimalismiajattelua, kun se suuntautuu tulevaisuuteen: mitä kannattaa jatkossa hankkia. Tavaroiden kärrääminen kaatopaikalle, jos ne eivät kelpaa kierrätykseen, ei taas välttämättä ole jotakin mitä tekisin, jos tavaralla on itselleni merkitystä.

 

En itse esimerkiksi ymmärrä KonMarittamista tai 100-tavaraa-liikettä, jossa tavaroita on pakko vähentää vähentämisen vuoksi. Osa tavaroista edustaa elettyä elämää. Ne tuovat mieleen muistoja tai ne voivat olla lahjoja, joiden antajaa ei halua loukata. Toki lahjaksi voisi aina pyytää ei-materiaa.

 

Toinen näkökulma liittyy aikaan, jona päätös luopumisesta tehdään: entä jos parin vuoden päästä haluankin kuunnella juuri tätä levyä?

 

 

Kestävä elämäntapa tuo onnea

 

Minimalism-dokumentin ehdottomasti järkevä sanoma on se, ettei onnea tai kuviteltua vaadittavaa statusta pitäisi hankkia kuluttamalla ja sitä kautta ympäristöä saastuttamalla. Se on liiallisena paitsi epäeettistä myös jotakin mikä luo ajattelevalle ihmiselle syyllisyyden tunteita eli ei ainakaan edistä onnea.

 

Dokumentissa ihmiset ryntäilevät alennusten perässä ja lämmittävät niin tilavia asuntoja, että osa huoneista jää käytännössä tarpeettoman tavaran säilytystilaksi. Kulutusyhteiskunta tarkoittaa suuria kasvihuonekaasupäästöjä, ja jokainen valinta toimii markkinataloudessa kysynnän ja tarjonnan lakien osana, mikäli markkinoille ei aseteta esimerkiksi hiiliveroa.

 

 

Tyytyväisyys ei löydy tavaroiden haalimisesta

 

”Koskaan ei voi saada tarpeekseen siitä, mitä ei oikeastaan haluakaan”, toteaa neuropsykologi Rick Hanson dokumentissa.

 

Näemme amerikkalaisia, joilla on mielessään valmis malli siitä, mitä keskiluokkaisen pärjääjän tulisi omistaa ja miltä menestynyt ihminen näyttää. He ryntäilevät Black Friday –alennusmyynteihin ja kiskovat tavaroita toisten käsistä kuin hyeenat riistaa Avarassa luonnossa.

 

He tuskin ovat onnellisia. Kuluttamisesta tulee mieleen buddhalaisuuden perusajatus siitä, kuinka jatkuva elämänjano ja tyytymättömyys siihen mitä on ajaa meidät kärsimyksen kierteeseen.

 

Toisaalta länsimainen ihminen voi olla osa yhteiskuntaa vain, jos hänellä on tarvittavat välineet. Jos esimerkiksi tietokoneen tai älypuhelimen saa alennusmyynnistä halvalla, eikä rahaa juuri ole, on ryntäily ihan järkevää. Mutta onko se järkevää, että vertaa televisionsa tuumakokoa naapurin television kokoon ja lähtee ostamaan isompaa, vaikka pari vuotta vanhakin toimisi?

 

Tekniikan filosofia -kirjassa Timo Airaksinen kirjoittaa siitä, kuinka läpi historian meille on luotu tarpeita, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Näistä tarpeista voi tulla arvoja, kuten kannettavat älylaitteet ja tiedon tavoittelu ajasta ja paikasta riippumatta. Kun riittävän suuri määrä ihmisiä omaksuu jonkin tuotteen osaksi välttämättömyyksiä, muiden on vaikea jättäytyä ulkopuolelle.

 

Markkinointi näyttäytyy dokumentissa mielestäni turhan negatiivisena. Se on kuitenkin keino levittää tietoisuutta yrittäjän tuotteista. Toisaalta eettistä ohjausta tarvittaisiin, tuotesijoittelu kun on niin huomaamaton osa esimerkiksi populaarikulttuuria. Mediakriittisyyden lisäksi pitäisi varmaankin pontevammin kasvattaa ja puhua markkinointikriittisyydestä.

 

Kilpailu ja status

 

Minimalistinen elämäntapa vaatii pokkaa. On osattava erottaa, milloin muiden hyväksynnällä ja mielipiteillä itsestä on merkitystä ja milloin taas niistä ei kannata välittää.

 

Dokumentissa pohditaan sitä, kuinka paljon raha ja menestyvän ihmisen status määrittävät ihmistä. 

Dokumentti viittaa tutkimuksiin, joissa tietyn rahamäärän jälkeen raha ei tee onnelliseksi. Onnellisuustutkija Antti S. Mattilan mukaan nykyisin kuitenkin tiedämme, että raha voi lisätä onnea vielä senkin jälkeen, mikäli sitä käyttää ihmissuhteisiin. Eli vaalii rahojensa avulla itselleen tärkeitä ihmisuhteita. Myös muiden auttaminen, eli rahan jakaminen pois hyviin tarkoituksiin, tuo onnea.

 

Hyvä pointti dokumentin lopussa on, että kulutuksen vähentäminen ei tarkoita, että meiltä oltaisiin viemässä jotakin. Se tarkoittaa sitä, että toimimme vastuullisesti ja että voimme löytää omaan elämäämme tasapainoa ja onnea, mikä ei riipu siitä, mitä kuvittelemme muiden, meille ei-läheisten, ihmisten meiltä odottavan.

 

Ja itsehän me voimme valita, millaisiin ihmisiin haluamme samaistua ja keiden seurassa elämästämme nauttia.

 

Minimalism, Netflix

http://www.theminimalists.com/netflix/

 

Kuva: Shawn Harding, http://www.theminimalists.com/netflix

 

 

Please reload

Viimeisimmät merkinnät
RSS Feed
Please reload

Arkisto
Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

    © 2016 Liikuttavaa filosofiaa

    • YouTube Social  Icon
    • Pinterest Social Icon
    • Facebook Social Icon
    • Instagram Social Icon