Saariahon Only the sound remains lumoaa monivivahteisilla viesteillään

May 1, 2017

Täysi oopperasali on istunut hiiskumatta kaksi noin tunnin jaksoa. Kun lava pimenee, alkaa raikuva taputusten ryminä. Osa ihmisistä nousee seisomaan. Olemme yhdessä kokeneet jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, oopperaa, joka on luonut saliin aivan omanlaisensa taianomaisen tilan.

 

Olen juuri nähnyt Kaija Saariahon tuoreen oopperan Only the sound remains. Saariahon musiikki ei ole minulle tuttua, enkä ole siitä osannut kotona nauttia. Olen kyllä kokeillut pari kertaa, mutta lapsiperheessä arjen äänet vievät kaiken tilan ja monivivahteinen moderni musiikki peittyy kakofoniaan kuin nurkkaan helisemään jäänyt lelu.

 

Halusin kuitenkin haastaa itseäni ja se kannatti. Vaikka klassisen musiikin tietämykseni on kehno, Saariahon ja ohjaaja Peter Sellarsin Only The sound remains -ooppera oli elämys, joka kutsui filosofiseen pohdintaan. 

 

Teos pohjautuu kahteen erilliseen japanilaiseen no-tarinaan. Niissä liikutaan luonnossa ja henkimaailman äärellä. 

 

Esitys luottaa yksinkertaiseen lavastukseen (yksi zenimäinen taidekangas ja valaistus) ja rikkaaseen tulkintaan ja äänimaisemaan. Yksinkertaisuus jättää tilaa moninaisuudelle ja syvyydelle. Jään miettimään vauhtia ja olennaisen kuulemista. Kun ihminen pystyisi hiljentämään tahtia ja huomioimaan mitä ympärillä on, hän saisi varmastikin elämästään enemmän irti.

 

Todellisuus on monimutkaisempi kuin luulemme

 

Tiede pystyy vastaamaan nykyisin siihen, miten ihminen kehittyy, miten alkuräjähdys loi puitteet elämälle ja miten ihminen vaikuttaa toimillaan luontoon. Kaikkeen ei kuitenkaan ole vastausta: Mitä alkuräjähdystä ennen oli, onko kaikella tarkoitus tai tuhoutuuko mieli täysin, kun sen materiaalinen perusta kuolee?

 

Only the sound remains liikkuu mystisellä rajaseudulla, jossa henkien keveys houkuttelee pohtimaan elämän ja kuoleman ihmeellisyyttä. Elämä on yhä mysteeri ja moniulotteinen sellainen.

 

Saariahon luoma äänimaisema saa tarinan osana henkeä aivan eri tavalla alleen kuin vain kuunneltuna: äänet kertovat päähenkilön tunteista ja haluista: epäilystä, häpeästä ja pelosta, odotuksesta,  kaipuusta ja toiveista.

Halusta saada tietää mutta kauhusta sen edessä mitä tieto on.

 

 

Mistä henkiolento kuiskii? Mitä hän tahtoo? Rajan yllä leijuu mysteeri.

 

Tarinat ovat buddhalaishenkiset. Äärettömyys kietoutuu pieneen hyttyseen, ihmiseen ja avaruuteen. Sama elämän energia virtaa läpi elollisten olentojen väistyäkseen uusien eliöiden tieltä ja palatakseen osaksi ravinteiden kiertoa.

 

Lavastus pelaa taitavasti varjoilla: välillä käden varjo näyttää Buddhalta, välillä se näyttää kuin muuttuvan viikatteeksi.

 

 

Kohti laajempaa ymmärrystä

 

Varjon ja valon taiturimainen käyttö luo näkyjä, jotka voisi tulkita mystisiksi viesteiksi henkien maailmasta. Ne voivat myös olla heijastuksia näyttäytyvästä todellisuudesta tai olla itse näkyvältä piilossa olevaa tosiolevaa.

 

Onko päähenkilön maailma paikka, jossa todellisuuden luonnetta ei ole vielä ymmärretty? Kuljemmeko laput silmillä? Henkien maailmasta saapuvat henget edustavat kenties laajempaa ymmärrystä fasadien takana.

 

Platonin ideaopin mukaan ihminen istuu luolassa ja luulee näkemäänsä todellisuutta siksi mitä on olemassa. Varjot ovat kuitenkin vain heijastumaan jostakin todellisemmasta. Toisella puolella on ideoiden maailma, tosiolevainen, jossa totuus loistaa häikäisten varjoista sinne kurkottavien silmät.

 

Monitulkintaisessa teoksessa kyse ei ole vain viihtymisestä vaan herkistymisestä pienille nyansseille ja niiden tulkitsemiselle. Ehkä ihmisyydessä pitäisi olla kyse siitä. <3

Please reload

Viimeisimmät merkinnät
RSS Feed
Please reload

Arkisto
Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

    © 2016 Liikuttavaa filosofiaa

    • YouTube Social  Icon
    • Pinterest Social Icon
    • Facebook Social Icon
    • Instagram Social Icon