Pyhää lautasella? - Uskonnot ja eläinten tappaminen ruoaksi

 

 

Vakaumus määrittää uskovan suhtautumista lihan syöntiin. Uskontoihin kuuluu eettinen ulottuvuus, mutta vakaumuksen eettisyys ei kuitenkaan aina kestä päivänvaloa.
 

 

Vakaumus tarkoittaa Sivistyssanakirjan mukaan ihmisen vakaata käsitystä jostakin perusluonteisesta, mutta ei välttämättä yleispätevästä asiasta. Vakaumuksensa mukaan toimiva ihminen katsoo tärkeäksi toimia juuri tietyllä oikeaksi katsomallaan tavalla. Vakaumuksensa vuoksi ihminen on valmis esimerkiksi luopumaan eduistaan, kärsimään tai jopa kuolemaan.

 

Suurin osa vakaumuksellisista ihmisistä hyväksyy eläinten kasvattamisen ja teurastamisen ruoaksi myös silloin kun muuta ravintoa on saatavilla. Onko heistä näiden elollisten olentojen kärsimys oikein? 

 

 

Lihaa liukuhihnalta

 

Annamme kulttuurissa erilaisia luokitteluja eläimille. Näihin ihminen sosiaalistuu jo lapsena: koira on lemmikki, mutta sika on tuotantoeläin, karhu on villieläin mutta minkki on turkiseläin.

 

Kulttuureissa on muovautunut perinneruoat ja omat syömisen tavat, jotka ovat hitaita muuttumaan, vaikka aika lihan tuotantotavat muuttuisivat: esimerkiksi sitten Raamatun aikojen ihmispopulaatio on kasvanut ja lihantuotanto-olosuhteet teollistuneet.

 

Joka vuosi ihmiset teurastavat maailmanlaajuisesti ruoakseen 70 miljardia eläintä. 70 miljardia hengittävää, tuntevaa ja kärsivää olentoa. Joka vuosi. 

 

Suurin osa näistä eläimistä tuotetaan ruoaksi teollisesti. Tuotantoeläimet eivät saa toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään ja joutuvat kärsimään monenlaisista fyysisistä ja psyykkisistä oireista.[1]

 

 

Tuntevia ja kärsiviä olentoja

 

Nykyinen eläintiede on selvittänyt, että monilla eläimillä, joita nautimme ruoaksi, on hyvin kehittynyt hermojärjestelmä, kyky tuntea kipua ja tuskaa, tarve huolehtia poikasistaan ja elää lajinomaista elämää sekä jopa tulevaisuuden odotuksia.

 

Kukin eläin on älykäs siinä ympäristössä, jossa se elää, siksi esimerkiksi ihmisen älykkyyttä ei voi verrata valaiden älykkyyteen.[2]

 

Eläinten oikeuksia tai hyvää kohtelua vaativat argumentit pureutuvat juuri näihin kysymyksiin. Miksi syömme sikaa, joka on älykkyydeltään pikkulapsen tasolla ja hermostollisesti kehittynyt eläin? Entä miksi seisotamme lehmiä pahimmassa tapauksessa vuodet ympäriinsä parressa, viemme vasikat pois emoiltaan ja juomme niille tarkoitettua maitoa?

 

Jumalan tahdon mukaista ruokaa?

 

Suurista uskonnoista aabrahamilaiset uskonnot, eli kristinusko, islam ja juutalaisuus, ovat selkeästi ihmiskeskeisempiä kuin idän uskonnot, buddhalaisuus, hindulaisuus tai jainalaisuus.

 

Muslimien halal-ruokasäädökset nousevat Koraanista ja pyhistä hadith-teksteistä. Juutalaisten kosher-säädökset on lueteltu Toorasaa eli kristittyjen termein Vanhassa testamentissa. Vanhat ruokasäädökset tulkitaan siis Jumalan tahdoksi. 

 

Muslimi ei harjoita hedonismia tai mässäilyä, vaan kunnioittaa ruokaa. Puhtaussäännöksistä halal tarkoittaa laillisia eli sallittuja ruokia ja haram rajoitettuja eli kiellettyjä. Haramia ovat sika, saalistavat linnut ja sellaiset neljäjalkaiset eläimet, jotka saalistavat suullaan. Veri ja verituotteet ovat haramia ja jos ruokaa ei ole teurastettu oikeaoppisesti sitä ei voi syödä. Lihan syöntiä ei kuitenkaan kielletä. Hyvän tiivistyksen Koraanin ruokasäädöksistä voi kuunnella täältä.

 

Juutalaisuus on paitsi uskonto myös kulttuurillinen ja etninen kansaa yhdistävä traditio. Vain harva juutalainen noudattaa tiukasti ruokailusäännöksiä. Kosher-säädökset sallivat tietynlaisen lihan syönnin. Syötävän eläimen tulee esimerkiksi olla nelijalkainen märehtijä ja sillä tulee olla sorkat. Merenelävillä pitää olla suomut, evät ja selkäruoto. Hyvän tiivistyksen kosher-säädöksistä voi kuunnella Ylen luentasarjasta.

 

Kristityille ruokaan liittyvät säädökset eivät ole olleet keskeisiä. Käytännöt vaihtelevat eri suuntauksissa ja yhteisöissä, mutta näkökulma on ollut ihmiskeskeinen. Tunnetuin eläinten hyvän kohtelun puolesta puhuja historiassa lienee Franciscus Assisilainen.

 

Lynn White kritisoi 1967 kristittyjä kuuluisassa artikkelissaan liiallisesta ihmisen valta-aseman korostamisesta suhteessa ympäristöön ja eläimiin.[3]

 

Toisaalta viime vuosikymmeninä yksi kristittyjen keskuudessa suosiota saanut uskon muoto on ekoteologia, jossa ihminen ymmärretään osaksi luotua. Kuuluisa ekoteologi Sally McFague puhuu metaforisesti Jumalan ruumista, sillä hänestä koko luonto, eläimet ja kaikki elollinen lepäävät Jumalassa ja heijastavat Häntä.

 

Sekä Raamatusta että Koraanista voi löytää myös eläinten hyvää kohtelua koskevia kohtia ja molempia kirjoja voi käyttää oman näkökulmansa vahvistamiseen.

 

 

Auktoriteetti muuttumaton?

 

Vaikka eläinten tuottaminen ruoksi on hyvin erilaista kuin parituhatta vuotta sitten, ihmisen valta-asemaa korostavissa uskonnoissa ruokailusäädöksiä ei ole lähdetty virallisesti muuttamaan tai täsmentämään vuoropuhelussa nykyajan kanssa.

 

Esimerkiksi Helsingin juutalaisen seurakunnan sivuilla lukee: “Suhde ruokaan tulee kokea pyhänä ja tämän tulee myös näkyä ihmisen käyttäytymisessä… Emoeläimen maito on luonnossa sen vastasyntyneen poikasen ainutta ravintoa ja tämän elinehto. Ihmisen harkintakykyisenä olentona on velvollisuus rajoittaa tarvettaan hyödyntää eläimiä ja minimoida kaikki julmuus.“ [4]

 

Nykyaikaisen teollisen lihantuotannon julmuus ei ole kuitenkaan muuttanut vanhaan perinteeseen nojaavia säädöksiä. Sen sijaan, että juutalainen pidättäytyisi maidosta tai häntä ohjattaisiin luomumaidon kuluttajaksi, kosher määrittää, ettei maitoa ja lihaa voi nauttia samaan aikaan. 

 

Myöskään mässäilystä pidättäytyvä islam ei ole ohjeistanut uskoviaan vaihtamaan lihaa papuihin. Kristityistä monelle ihminen on yhä Jumalan kuva ennemmän vallan kuin vastuun mielessä, eikä tuotantoeläimen katse heijasta suojelua kaipaavaa Jumalan luomaa. Tuo katse vältetään kulttuurissamme tietoisesti.

 

 

Elollisten välillä on ykseys

 

Toisin on idässä. Hindulle lihan syönti on lähtökohtaisesti kauhistus: sielunvaellukseen uskova hindu saattaisi käytännössä syödä edesmennyttä läheistään. Jokaisessa olennnossa vaikuttaa sielu, atman. Valaistumisessa ihminen ymmärtää, että atman on osa maailmansielua Brahmania. Samalla jotkin hindulaisuuden muodot harjoittavat edelleen eläinten uhrausta esimerkiksi Kali-jumalattaren miellyttämiseksi.

 

Siinä missä buddhalainen voi vaikuttaa karmaansa, hindulainen perii ja siirtää huonoa karmaansa eteenpäin. Esimerkiksi lehmän pyhyydestä piittamaton voi seuraavassa elämässä syntyä vaikka rotaksi.

 

Buddhalaisuuden keskeinen idea on ymmärrys myötätunnosta. Olemme kaikki osa Ykseyttä, tunnemme ja kärsimme. Buddhalainen haluaa vapautua kärsimyksestä oivaltamalla todellisuuden perusluonteen. Silloin hän vapautuu jälleensyntymisten kiertokulusta.

 

Buddhalaisuudessa on eri suuntauksia, ja mahayanassa kasvissyönti kuuluu ensimmäisiin uskovan vannomiin valoihin. Esimerkiksi theravadassa munkit saavat ruokaa lahjoituksina ja joissakin yhteisöissä voivat syödä saamansa lihan.

 

 

 

 

Perinne edustaa jatkuvuutta

 

Lihansyönti liittyy myös uskovilla vahvasti kulttuuriin. Yleinen argumentti lihan syönnin puolesta koskee mielihyvää. Toinen taas perinnettä:  näin on aina tehty. Uskonnoissa tämä kytkeytyy jatkuvuuteen: näin on aina tehty ja tehdään, koska se edustaa jotakin pysyvää ja arvokasta.

 

Eettisessä mielessä se, miten toimitaan, ei kerro, miten pitäisi toimia. Tästä tarkemmin David Humen Humen giljotiininä ja G.E. Mooren naturalistisena virhepäätelmänä tunnetuissa perusteluissa.

 

Siinä missä David Hume perusti moraalin tunteeseen, mikä ajatus on lähellä buddhalaisuuden myötätuntoa, kristillisyydessä puhutaan luonnollisesta moraalin tajusta. Tämä on perustettu järkeen. Immanuel Kant puhuu velvollisuusetiikassaan luonnollisesta moraalilaista. Voisimmeko karkeasti ajatella, että järki luokittelee mutta tunne samaistuu?

 

Vaikka perinneargumentin eettinen analyysi ei olisi kestävä, jää kysymys jatkuvuudesta. Ihmiselle omien juurien tiedostaminen on tärkeää, koska ne kiinnittävät meidät elämässä johonkin paikkaan, arvoihin ja tapoihin. Juuria vasten voimme rakentaa identiteettiämme tai kasvaa kokonaan eri suuntaan. Perinteen vaalijoina olemme osallisia jostakin kestävästä ja tunnemme hyväksyntää. 

 

Oleellisinta lienee pureutua perusteluihin. Onko esimerkiksi eläimen kärsimys välttämätöntä perinteen kannalta? Eikö perinteen jatkuvuutta voisi arvostaa rituaalia harkitusti muuttamalla samalla kun ymmärrys kasvaa tai olosuhteet muuttuvat?

 

 

Ihminen haluaa kuulua joukkoon

 

Mutta miksi juuri tietynlainen ruoka tai ruoan valmistustapa edustaisi uskonnollisessa traditiossa jotakin arvokasta ja vaalittavaa? Yksi merkittävä tekijä on varmaankin yhteisöllisyys. Yhteisöä koossa pitäviä rituaaleja juuri kokonaisuuden etua painottaen edustaa antropologiassa rakennefunktionalistinen teoriasuuntaus. Antropologi A. R. Radcliffe-Brown esitti 1900-luvun alussa, että rituaalisen käyttäytymisen tarkoitus on integroida yhteisön jäsenet kiinteäksi ryhmäksi. Samalla rituaalit ylläpitivät ja heijastivat vakiintuneita sosiaalisia suhteita.

 

Eettisten teorioiden puolella kyseessä olisi utilitarismi, mikäli lihansyöntiä perusteltaisiin normatiivisesti. Tällöin nähtäisiin sen palvelevan jotakin suurempaa hyvää kuin sen aiheuttama kärsimys. Länsimaisessa lihansyönnissä on tuskin tällaisesta kyse, sillä onhan kulttuurimme painottanut jo pitkään yksilöllisyyttä. Lihaa ei myöskään syödä vain jonakin juhlahetkenä, vaan se kuuluu monella arkiruokiin.

 

Lisäksi uskontotieteellisestä tutkimuksesta tiedämme, että vakaumuksen sisällä määritellyt tabut ovat voineet alunperin syntyä myös muista syistä, kuten terveydellisistä, eläinten populaatiota tasapainottavista tai hygieenisista syistä.

 

Nykypsykologiasta tiedämme, kuinka vaikea ihmisen on muuttaa ajatustapojaan ja uskomuksiaan, saatikka käytöstään. Tiedämme myös, että ihminen haluaa kuulua joukkoon ja ajattelun laiskuus vahvistaa auktoriteettiuskoa. Vakaumus voi siis tukahduttaa eettisen kasvun, silloin kun se sitoo yksilön tietynlaiseen toimintaan, jota ei saa kyseenalaistaa.

 

Uskonto varjelee rajojaan, mutta henkisyys kurottaa niiden yli? 

 

Utopia-kirjan kirjoittanut katolisen kirkon pyhimys Thomas More on kiteyttänyt, että juuri myötätunto on se kyky, jota ihmisyytemme ja inhimillisyytemme nimissä pitäisi vaalia.

 

 

Syntistä vievät vietit?

 

Vakaumuksellisesti uskovilla on monia syitä syödä tai olla syömättä lihaa. Suurin osa länsimaisista ihmisistä on kuitenkin maallistuneita, ja ruokailua määrittävät enemmän kulttuurilliset ja terveystekijät. Kiintoisa kysymys on, piilevätkö mielihyväargumentin takana vietit, joita rationaalinen nykyihminen väittää osaavansa hallita. 

 

Raamatun ensimmäinen luomiskertomus kuvaa, kuinka Jumalan luomat Aatami ja Eeva nauttivat ravinnokseen siemeniä ja hedelmiä. Vasta kun ihminen lankesi perisyntiin, hän ryhtyi tappamaan eläimiä ruoaksi.


 “Ja Jumala sanoi: "Katso, minä annan teille kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä; olkoot ne teille ravinnoksi. 

 Ja kaikille metsäeläimille ja kaikille taivaan linnuille ja kaikille, jotka maassa matelevat ja joissa on elävä henki, minä annan kaikkinaiset viheriät ruohot ravinnoksi". (Moos. 1.)

 

 

[1]Joyce D´Silva ja D. Litt (Hon). (2015).

 

[2]Katso: Elisa Aaltola: Johdatus eläinfilosofiaan (Gaudeamus 2013).

 

[3]Lynn White (1967): The Historical Roots of our Ecologic Crisis. http://humanities.exeter.ac.uk/theology/research/projects/beyondstewardship/blame/

 

[4]http://www.jchelsinki.fi/sv/node/19

 

 

Kirjoitus on Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston Uskonto, ruoka ja elämänkatsomus -kurssin blogitehtävä.

 

 

Lähteet:

 

Benno Meyer-Rochow, Victor (2009): Food taboos: their origins and purposes. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine 5: 18, 3–10.

 

Donaldson, Brianne (2016): From Ancient Vegetarianism to Contemporary Advocacy: When Religious Folks Decide that Animals Are No Longer Edible. Religious Studies and Theology 35.2: 143-160.

 

D´Silva, Joyce, Litt. D. (Hon). (2015): Religion and Factory Farming. A briefing by Compassion in World Farming. ciwf.org

 

Neuvonen, Markus (2014): Päätä viisaasti (Talentum).

 

Ortner, Sherrey B.: Purification rite. Encyclopedia of Britannica (online).

 

Smart, Ninian (1998): The World Religions, The Cambridge University Press.

 

http://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiaaliantropologia/antropologia2.html (Luettu 15.1.2019.)

 

Please reload

Viimeisimmät merkinnät
RSS Feed
Please reload

Arkisto
Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

    © 2016 Liikuttavaa filosofiaa

    • YouTube Social  Icon
    • Pinterest Social Icon
    • Facebook Social Icon
    • Instagram Social Icon